Pronominipeliä
- 21.08.2016
“Suomi on tasa-arvoinen maa”.
Näin kiteytti maamme tasa-arvokysymykset Suomen nykyisen hallituksen vuosi sitten julkaisema hallitusohjelma. Ensimmäistä kertaa vuosiin ohjelma ei sisältänyt lainkaan siihen yleensä kuuluvaa tasa-arvo-osuutta, koska hallitus koki ongelman selätetyksi. Suuren kritiikkiryöpyn saattelemana ja vuoden pohdinnan jälkeen hallitusohjelma sai tasa-arvon tavoitteita koskevan lisäyksen. Juuri julkaistu tasa-arvo-ohjelma sisältää erityisesti työelämän sukupuolieroja tasaavia suunnitelmia, tosin sillä oletuksella, että sukupuolia on olemassa kaksi: mies ja nainen.
Taiteen työkenttä on helppoa nähdä irrallisena monista poliittisista uuniperunoista. Erityisen helppoa on kuvitella, että tämä vapautta korostava ja demokratian kysymyksiin usein pureutuva työmaa olisi sukupuolineutraali. Valitettavasti tämä ajatus tukeutuu kuitenkin näennäisdemokratiaan, joka puree itseään jalkaan. Hallituksen lailla kuvittelemme työn valmiiksi emmekä siksi osaa puuttua ongelmaan, joka kannattelee yhä ikivanhaa, valkoisten miestaiteilijoiden valta-asemaa. Cupore julkaisi viimevuonna tutkimuksen, jossa tarkasteltiin suomalaisen taiteen kentän sukupuolisegregaatiota (Roiha, Rautiainen, Rensujeff: Taiteilijan asema ja sukupuoli, 2015) – tässäkin yhteydessä jakaumalla mies-nainen. Tämän mukaan tasaisesti naisvaltaiseksi muuttunut taiteen työkenttä toteuttaa yhä määrällisestä enemmistöstä huolimatta epätasa-arvoa, jossa miehet saavat naisia enemmän palkkaa ja suurempia myyntituloja kaikissa työmarkkina-asemissa.
Miksi näin on? Tutkimus ei pysty vastaamaan tähän kysymykseen, koska taiteilijoiden menestystä ja sen syitä on hankalaa mitata selkeiden barometrien puuttuessa. Voimme siis vain spekuloida.
Oma uskomukseni on, että usein sitä sen suuremmin tarkoittamatta toistamme historiaa ja meitä ympäröivää kulttuuria, joka on vuosisatojen ajan asettanut miehet naisten edelle. Toteutamme oletuksia, jotka asuvat niin syvällä alitajunnassamme, ettemme huomaa niihin koskevammekaan. Ajatelkaamme esimerkkinä joitain sanoja: valtionmiehet, isänmaa, naistaiteilija. Milloin puhumme miestaiteilijasta? Silloin, kun synnynnäisellä sukupuolella on taiteilijan tuottaman teoksen näkökulmasta joku selkeä merkitys. Naistaiteilijasta taas voidaan puhua aina kun kyseessä on henkilö, joka on sekä nainen että taiteilija, käsitteli hän teoksissaan sitten mitä vain.
Koreografi Sonya Lindfors sanoi taannoin Voimassa, ettei hän aina haluaisi teoksissaan käsitellä ihonväriä, sukupuolta tai valtarakenteita, mutta niin kauan kuin tasa-arvo on utopiaa, ei hänellä ole vaihtoehtoja. ”Valkoinen mies voi tehdä teoksen hipsteriparroista, käsitellä seuraavaksi isäsuhdetta, tehdä yhden teoksen toiseudesta ja toisen naiseudesta ja sitten taas käsitellä trendilenkkarit. Kaikki on aiheita aiheiden joukossa”, pohtii Lindfors (Järvenpää, Voima 29/3/2016). Itse hän on toistaiseksi kiinni toiseuteen liittyvissä aiheissa, mutta oma valinta ei ole tähän ainoa syy. Suuri vastuu taiteilijoiden työskentelyn suunnasta on rahoittajilla, ja Lindforsin töissä heitä kiinnostaa usein juuret ja toiseus.
Paljastamalla taiteilijan vasta näyttelyn jälkeen Unknown Cargo valottaa ennakkokäsityksiämme taiteen tekijöistä.
Gallerianäyttelyissä voi pohtia, antoiko oma alitajunta taiteilijalle sukupuolen, minkä ja miksi. Miten oletus tai tieto sukupuolesta vaikuttaa kokemukseemme? Haluaisin vastata tähän kysymykseen, että omassa mielessäni tieto taiteilijan sukupuolesta on yhdentekevä. En kuitenkaan voi. Haluan aina tietää, millä jakaumalla museot ja galleriat esittävät mies- ja naistaiteilijoita (esimerkiksi Kiasmassa yli vuoden ajan kaikki yksityisnäyttelyt ovat olleet miestaiteilijoiden, eikä loppua näy), juhlin kun naistaiteilijat saavat palkintoja, pestejä ja apurahoja, koska vain näin normit voivat muuttua. Olen ärsyyntynyt, kun jotkut miestaiteilijat ovat ottaneet haltuunsa perinteisesti naisten tekemät käsityöt, mutta sen sijaan että ilmiö vihdoin validoisi käsitöitä käyttävien naistaiteilijoiden teokset galleriakelpoiseksi on ilmiö nostanut vain kyseisten miestaiteilijoiden kuriositeettiarvoa.
“Naistaiteilija” on hyvä sana silloin, kun haluat etsiä netistä tai mielesi sopukoista tekijää, jonka palkata tai jota suositella muille. Tämä on tehokas keino tahatonta syrjintää toteuttavan alitajunnan uudelleenorganisointiin. Naistaiteilijoiden lisäksi kehotan etsimään transsukupuolisia ja muunsukupuolisia taiteilijoita, niin kauan kun sukupuolineutraali tiedonhaku on vain unelmaa.
Ehkä joskus Lindforsin utopia toteutuu ja suhtaudumme kaikki taiteeseen, niin kuin Unknown Cargo sen meille esittää: ilman taiteilijan persoonan, sukupuolen, kansalaisuuden, sukujuurien, ihonvärin, iän, ulkonäön ynnä muiden tietojen aiheuttamia ennakkoluuloja. Se päivä on kaunis, ja hyvä pitää mielessä vaikka väkisin.
Hanna Ohtonen
kuraattori, kirjoittaja
Hallituksen tasa-arvo-ohjelma:
http://valtioneuvosto.fi/documents/1271139/1979378/Hallituksen+tasa-arvo-ohjelma+2016-2019_taittamaton.pdf/255dbd49-41c4-41fc-a479-4b023c657a8b
Cuporen tutkimus:
http://www.cupore.fi/documents/Taiteilijanasemajasukupuoli_v09.pdf
Sonya Lindforsin haastattelu Voimassa:
http://uusi.voima.fi/artikkeli/2016/tanssi-hegemonian-haudalla/